+

Yleisin este riitojen ratkeamiselle

Kuva: Instagram @just_shot_of_jameson Taide: Alexander Milanov, Burning Man 2015

Läheisesi sanoo ohimennen jotain ja yhtäkkiä huomaat että rintaasi puristaa ja sulkeudut. Et vaikuta kimpaantuneelta, mutta olet välinpitämätön ja kylmä. Tämä on yksi reagointitapa tilanteeseen, jolloin johonkin sinun kipukohtaasi on osuttu. Häpeään ja nöyryytykseen erikoistunut tutkijatohtori Linda Hartling kuvaa sulkeutumisen ja etääntymisen reagointitapaa termillä liikkuminen “toisesta poispäin”.*

Näin prosessi etenee:

1.Läheinen A sanoo jonkun asian joka osuu kipualueelle.

Kipualueelle on osuttu silloin, kun reaktio kommenttiin/tilanteeseen on ylimitoitettu tilanteen tapahtumiin nähden.
Esim:
Iida: ”Ei nyt tee mieli leipää, mutta voisin ehkä ottaa kaakaota.”
Läheinen A: “Saat kyllä itse tehdä kaakaon.”  –> Iida sulkeutuu (ei perustu tositapahtumiin 😀 eipä vissiin.)

2. Sulkeutuminen

Iida on vaitonainen ja surumielinen.

Läheinen kysyy: ”Mikä sinun on? Onko jokin hullusti?”

Iida on kykenemätön vastaamaan koska hänen mielessään: “Tämä on niin tyhmä ja pieni juttu! Ihan mitätön homma! Mitä muka oikein sanoisin? Että tuli paha mieli kun ite pitää tehä kaakao?! Tämähän nyt on ihan naurettava asia.” Joten hän ei sano mitään. Hetken päästä hän saa hyvällä tuurilla sanottua että “joo, tuli paha mieli.”

Muita vaihtoehtoisia huonommaksi koettuja vaihtoehtoja tähän pisteeseen olisi “Ei mikään.” tai “Nokun sinä aina..”

Tässä vaiheessa läheinen A on ns. kuistilla. Mysteerinen asia X on saanut naisen poissaolevaksi. Mikä nyt neuvoksi? Tässä kohtaa on useita vaihtoehtoja, joista jotkut ovat merkittävän paljon tehokkaampia kuin toiset.

Houkuttelevin vaihtoehto olisi alkaa kaivamaan ongelma esiin ja generoimaan mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja, jotta saadaan nainen taas leppoisaksi nauravaksi itsekseen PIAN!! (Tai: “No ei sitten!! Ei puhuta!!” —> iso soppa.)

Läheinen A on kuitenkin oppinut jotain. Kun Iida on vaiheessa 2 (sulkeutuminen), ratkaisujen generoiminen on täysin turhaa, vaikka ongelman saisi kuin saisikin nyhdettyä ulos. Ratkaisut väärässä vaiheessa lähinnä lisäävät turhautumista ja synnyttävät toisessa kokemuksen siitä, että ei ole tullut todella ymmärretyksi ja kuulluksi. (“Ei hätää. Tehdään vain x, y ja z niin kyllä tämä tästä.” “Ymmärtääkö tuo tyyppi ollenkaan miltä minusta tuntuu? Ei tässä oo nyt kyse siitä mitä seuraavaksi tehdään!?)

Ratkaisujen generoimisen sijaan Iida kaipaa vaiheessa 2 läsnäoloa. Sitä, että hän tuntee ja aistii toisesta että tämä todella ymmärtää että nyt häneen sattuu. Näyttäytyy käyttäytymisenä siis: halina ja paijjauksena, jonka kesto tilanteesta riippuen n. 25 min2vrk + katse josta näkee että toinen tuntee samaa tunnekokemusta.

Disclaimer 1: Toisille ihmisille fyysinen kontakti on vihoviimeinen asia, jonka he tarvitsevat tunnekokemuksen keskellä. Heille usein tärkeintä on tila. Trial and error ja sitä rataa.

Disclaimer 2: Jos elät ruuhkavuosia niin kahden vuorokauden kevyt läsnäolosessio on olosuhteiden vuoksi täysin mahdoton ; 3 lasta odottaa ruokaa, toisen pitää lähteä toimistolle päivystämään ja isäsi soittaa että voi huonosti. Siinä ei pahemmin viipyillä vaiheessa 2. Mielen päälle jääneiden asioiden läpikäymiseen kannattaa varata oma aikansa. Vaikkapa kerran viikossa saunan jälkeen viinilasin kanssa. Ja tilanteessa soveltaa nk. kevytversiota.

3. Tunnekokemus liikkuu.

Halin sisällä Iida on ensin kiinni eikä “antaudu” toiselle, mutta useimmiten noin 10-20 minuutin kuluttua hän alkaa itkeä. Tämä tarkoittaa että on siirrytty vaiheeseen 3.

Nyt Iida tuntee täysin surun/kivun/pettymyksen tms. ja itkee tunnetta ulos (meanwhile, hali jatkuu. Itkua ei yritetä laannuttaa vaan läheinen on läsnäoleva kivussa). Jossain kohtaa Iida uskaltaa nostaa katseen ja olla uudestaan kontaktissa läheiseen A. Ollaan siirtymässä vaiheeseen 4.

4. Tunnekokemus alkaa laantua ja kääntyä kiitollisuudeksi toisen läsnäolosta.

Iidan keho on rauhoittunut ja siirrymme hiljalleen aivojen limbisen järjestelmän (tunnekeskus) ohjauksesta etu-otsalohkojen ihmeelliseen maailman. Ts. vaihe 4 = Iida pystyy jälleen ajattelemaan kirkkaammin ja reflektoimaan tapahtumaa.

Nyt Iida tarvitsee tilaa. Hän esimerkiksi irrottautuu halista, hakee lasin vettä ja istuutuu kauemmaksi. Iida käy läpi mihin tunteeseen ja ajatusluuppiin hän sujahti läheisen A kommentin perusteella.

Mikä tuo tunne pohjimmiltaan oli? Mitä ajatusta oikein kelailin päässäni uudelleen ja uudelleen?

Hän saa selville että jaahas, kun läheinen A sanoi ”Saat kyllä itse tehdä kaakaon.” hänelle tulin paha mieli, koska hänellä ei ylipäätään ollut nälkä, mutta halusi juoda kaakaon toisen seurana eikä todellakaan tarkoittanut että toisen se pitäisi tehdä.

Iida jatkaa pohdintaa ja saa kiinni että “tee itse kaakao” kuulostaa siltä, että tämä Iidahan on aika vaativa tyyppi. Hän tarvitsee kaikenlaista, sietäisi itse pitää huolta itsestään. Se että on toiselle vaativa, tarvitseva tai taakka tuntuu pahalta.

Miksi tämä taakka ajatus tuntuu niin pahalta? Hän huomaa että itseasiassa on ollut samassa kuopassa monta kertaa aiemminkin. Hän helposti ajattelee että on muille vaivaksi.

Nyt hän muistelee omaa henkilöhistoriaansa ja samaisen tunteen aiheuttaneita tapahtumia ja saa kiinni, että hänellähän on tässä selkeä kipupiste. Hän huomaa myös että yksi hänen tärkeimmistä arvoistaan on kontribuutio; muiden auttaminen, joten on aika todennäköistä että sen vastakohta ”taakkana oleminen” tuntuu vaikealta.

5. Yhteistä ymmärrystä luova dialogi

Iida kerää rohkeutensa ja sanoo (vihdoin! Läheinen A on tässä pisteessä hiljalleen menettämässä toivoaan):
“Nyt sain ehkä vähän kiinni siitä, mihin kuoppaan oikein heitin itseni. Kun sanoit “tee itse kaakaosi” niin se tarina minkä mää päässäni kehitin oli, että sun mielestä mää oon tällanen vaativa tyyppi ja mun sietäs opetella tekemään asioita itse.

Läheinen A: “mmmmmm” (huom: viestii että “kerro toki lisää”)

Iida: ”Luulen et mulle on hankala jotenki toi et saa olla tarvitseva. Ni siks pienikin tollane joka jollai tapaa viittaa siihen et mää oon jotenki taakka ni sattuu.”

Läheinen A: “Niin että sulla tulee helposti toi tunne että oot vaiva muille.” (Toistaa omin sanoin mitä Iida juuri sanoi, varmistaakseen ymmärsikö oikein.)

Iida: ”Joo ja siis ihan kunnolla ryvin äsken siinä et oon vaan muiden riesa ja tässä se taas nähdään. Tiiän että sää et tarkottanu sitä noin, toihan on ihan mun omaa hommaa. Tai siis munhan tässä pitää oppia tää että eihän tarvitsevuus oo huono asia. Ollaan kaikki osa yhtä ja samaa syteemiä, eikä kukaan oo koskaan ikinä tehnyt mitään yksin. Joskus toiset lepää ja toiset tekee ja sit taas toisinpäi. Mää ilmeisesti aattelen et mun pitäs kokoajan olla se joka vaan antaa.”

Läheinen A: ”Toi on niin totta! Ja tunnistan ton, itseasiassa mullahan on osittain tota samaa. Ja siis olihan toi myös nihkeetä mitä mää sanoin. Olin vaa niin väsyny. Mun mielestä saisit pyytää multa enemmänki asioita.”

to be continued…

……………

Välitön ratkaisujen hakeminen on kenties vaikeiten havaittava empatian kokemisen esteeksi tuleva toimintatapa. Se kuulostaa niin mielettömän houkuttelevalta ja järkevältä. ”Mitä sitä nyt murehtimaan, ratkotaan asiat rauhassa niin kaikki on taas hyvin. ”Ratkaisukeskeistä lähestymistapaa ehdottomasti tarvitaan. Tähän on tultava kuitenkin vasta sen jälkeen, kun toisen tunteet ja ajatukset on täysin kuultu ja nähty. Selkeästi keskustelun loppupuolella, vahvempien kokemusten kanssa useimmiten vasta tilanteen laannuttua seuraavana päivänä. Tällöin voit kysyä “Haluaisitko että mietitään yhdessä eri vaihtoehtoja?”

Ihminen joka on kosketuksissa kipuunsa tarvitsee ensisijaisesti tilaa ja tukea kokea.

Ratkaisujen hakeminen vie meidät pois nykyhetkestä. Se on myös helpompi vaihtoehto, koska toisen kanssa tunteessa oleminen on vaikeaa ja haavoittuvaa. Empatia vaatii rohkeutta. Kokeaksesi empatiaa sinun on tunnettava itsessäsi osan siitä mitä toinen käy läpi.

Ratkaisut usein löytyvät melkein itsestään, sitten kun ihminen kokee tulleensa ymmärretyksi ja pääsemme käsiksi siihen, mitä toinen todella kaipaa.

Monet meistä ovat mahtavia ongelmanratkaisijoita ja koemme epäonnistuneemme jos meillä ei ole oikeita neuvoja tai emme osaa auttaa. Tämä johtaa usein myös siihen, että tilanteissa joissa ratkaisuja ei ole, emme toimi. Sinun ei tarvitse osata neuvoa mitään. Se että ilmaiset toiselle että hän ei ole yksin kokemuksensa kanssa, on enemmän kuin tarpeeksi. Riittää kun olet paikalla, läsnä. Kuljet mukana. Kaikkein vaikeimmissa tilanteissa ratkaisuja ei ole lainkaan ja tällöin tärkeintä on että olet paikalla.

Ensin läsnäolo, ratkaisut seuraavat.

Isolla rakkaudella,

Iida

——

*Tämä on vain yksi kolmesta reagointitavasta satuttavaan tekijään. Toinen reagointitapa on “toista vastaan”. Tällä kuvataan reagointitapaa jolloin satuttavan kommentin jälkeen samantien sivallat takaisin ja olet hyökkäävä. Tunne purkautuu ulospäin ja kokiessasi häpeää käytät häpeää häpeää vastaan. Kolmas tapa on liikkua “toista kohti”. Piilotat tunteesi täysin ja alat mielistellä toista ihan kuin mitään ei olisi sattunut. Oletkin korostuneen miellyttävä saadaksesi hyväksyntää ja kehuja.

Usein meillä on eri reagointitapa riippuen suhteen laadusta ja tilanteesta. Esimerkiksi henkilön kanssa jonka yli meillä on valtaa, esimerkiksi lapsemme, saatamme liikkua herkemmin “toista vastaan” jolloin olemme komentava ja dominoiva. Toisaalta taas suhteessa pomoon töissä, voimmekin liikkua useimmiten “toisesta pois”, menemme lukkoon ja poistumme tilanteesta.

Shame and Humiliation: From Isolation to Relational Transformation. Linda M. Hartling, Ph.D., Wendy Rosen, Ph.D., Maureen Walker, Ph.D., & Judith V. Jordan, Ph.D. (2000)

 

+

Mitä häpeäsi kertoo sinusta?

Kaksi eniten toisiinsa sekoitettua sosiaalista tunnetilaa ovat syyllisyys ja häpeä. Mitä väliä? Toinen on yhteydessä masennukseen ja ahdistuneisuuteen, toinen vastuullisuuteen ja hyviin sosiaalisiin taitoihin. Häpeä on vahvasti yhteydessä masentuneisuuteen, itsetuhoisuuteen, ahdistuneisuuteen, riippuvuuksiin, aggressiivisuuteen ja syömishäiriöihin.* Syyllisyys on käänteisessä yhteydessä edellä mainittuihin ja lisää vastuunottoa ja pro-sosiaalista käyttäytymistä.*

Ilman syyllisyyttä ei ole moraalista kasvua. Psykologian tohtori Chris Germerin sanoin syyllisyys on ajatus “tein jotain huonoa” kun taas häpeä on “olen huono”. Syyllisyys kannustaa tekemään ensi kerralla toisin. Ottamaan toiset huomioon.

Häpeä koskee identiteettiä, ei etiikkaa.

Koet että olet epäonnistunut ihmisenä, et eettisesti. Häpeä on moraalia tuhoavaa. Syyllisyys on moraalia rakentavaa.

Häpeä on yksi ihmisen vaikeimmista, lamaannuttavimmista tunteista. Satuttavinta ei usein ole se mitä olemme kokeneet, vaan kokemuksen aiheuttama häpeä. Kokemus häpeästä on universaali ja erottamaton osa ihmisyyttä. Tämä johtuu siitä, että häpeä kumpuaa tarpeestamme olla rakastettu. Lapsena olemme täysin riippuvaisia huoltajastamme, jotta saamme turvaa ja ruokaa selviytyäksemme. Selviytymisemme on kiinni siitä, että joku toinen rakastaa meitä. Tämä tarve ei häviä elämämme aikana vaikka opimme itse keräämään ruokamme ja rakentamaan katon pään päälle.
Häpeä on pelkoa siitä, että jollakin tavalla et olekaan rakastamisen arvoinen.

“En ole tarpeeksi kompetentti, kaunis, osaava, tehokas, menestynyt, urheilullinen…” “Olen liian monimutkainen” “ Vihastun liian helposti” “Olen ilkeä” Koemme että meissä on jokin vialla, minkä takia emme ole arvokkaita ja ansaitse kuulua joukkoon.

Häpeän kokemuksen tunteminen on monisyinen: siihen vaikuttaa muun muassa jokaisen yksilöllinen henkilöhistoria, kulttuuri ja ympäröivä yhteiskunta. Opimme ympärillä olevilta yhteisöiltämme, kuten perheeltämme, mikä on suotavaa ja minkälainen oleminen on arvostettua. Tästä osa on rakentavaa ja esimerkiksi auttaa meitä toimimaan eettisesti muita ihmisiä kohtaan (opettaa syyllisyyttä toisia satuttavasta toiminnasta).Osa on sitä vastoin rikkovaa ja saa meidät ymmärtämään, että rakkaudella on tiettyjä ehtoja, jotka meidän tulee täyttää. Käsittelemätön häpeä on myrkyllistä ja kietoutuu joka elämän sopukkaan vaikuttaen siihen, kuinka näemme itsemme, muut ja maailman.

Häpeää ei voi poistaa. Voimme kuitenkin oppia suhtautumaan siihen rakentavammin.

Kliinisen psykologian professori ja CFT-terapian kehittäjä Paul Gilbert ilmaisee tämän kauniisti: “Häpeä ei ole sinun syytäsi, mutta se on sinun vastuusi.” Kuinka sitten opimme käsittelemään häpeää, jotta emme anna sen määrittää elämäämme, ohjata valintojamme ja sulkea meitä muilta ihmisiltä?

AA-kerhon viisauksiin kuuluu sanonta : “Olet yhtä vapaa kuin salaisuutesi.” Häpeä elää salassapidosta ja hiljaisuudesta. Häpeä saa meidät uskomaan, että olemme yksin ongelmamme kanssa.

Pelkäämme, että kerrottuamme häpeällisen kokemuksen toiselle, hän ei enää koskaan katso meitä samalla tavalla, tai että jokin muuttuu jakamisen seurauksena. Meistä paljastuu se jokin, joka tekee meidät kelvottomaksi tai vajavaiseksi. Toiveemme on, että jakamalla meihin suhtaudutaan aiempaa suuremmalla myötätunnolla, mutta oletus on, että saatamme menettää toisen tai hän ei enää hyväksy meitä.

Empatia on hunajaa häpeän haavoille.

Häpeä syntyy ihmisten välillä ja paranee ihmisten välillä. Häpeällisen kokemuksen tullessa päivänvaloon ja kohdatessa empatian, sen kuristusvoima hälvenee.

Vaikeiden asioiden jakaminen ei ole helppoa ja on mietittävä tarkkaan kuka ansaitsee kuulla tarinamme. Sen kuuleminen on todellakin kunnia. Silti, vaikka kuinka voisimme luottaa toiseen, kaikilla meillä on hetkiä, jolloin laskemme mielessämme kolmeen yrittäessämme kerätä rohkeuden sanoa vaikealta tuntuvan asian. Mikä erottaa ne ihmiset jotka loppu viimein löytävät rohkeuden avata suunsa?

Rohkeus nousee itsemyötätunnosta.

Itsemyötätunto muistuttaa, että tämä kokemus tai ajatus jonka jaat toiselle ei määritä sinua ihmisenä. Sinussa on monia puolia. Tiedät, että vaikka toinen olisikin tuomitseva sinua kohtaan, olet silti itse omalla puolellasi. Ymmärrät, että oma arvosi ei ole riippuvainen ulkopuolisista asioista. Tiedät, että olet rakastava ja rakastettava kaikesta huolimatta.

Resilienssi syntyy siitä, että osaamme suhtautua itseemme samanlaisella hyväksyvyydellä ja lämmöllä kuin suhtaudumme toiseen rakkaaseen ihmiseen.

Empaattinen suhtautuminen itseen on harjoiteltava taito. Ei synnynnäinen ominaisuus, vaan taito, jota voi tietoisesti kehittää. Voimme oppia nimeämään tunteita, tunnistamaan satuttavia ydinuskomuksia ja suhtautumaan itseemme uudella tavalla.

No mutta eikö täällä tuijoteta jo aivan liikaa omaa napaa? Eikö kannattaisi mieluummin miettiä miten palvelee maailmaa ja auttaa muita? Kun voimme itse hyvin, haluamme samaa hyvää toisille. Kun vellomme alemmuuden tunteessa tai itsekritiikissä, kieriskeleme itsessämme emmekä suuntaudu kohti toista. On mahdotonta antaa suurin mahdollinen vahvuutemme ja läsnäolomme yhteiseen hyvään, ellemme osaa kohdella itseämme lempeydellä.

Kun olet vapaa haluat saman vapauden muille.

Rakkaudella,
Iida

Katso mm:

Dearing RL, Stuewig J, Tangney JP. On the importance of distinguishing shame from guilt: Relations to problematic alcohol and drug use. Addictive Behaviors. 2005;30:1392–1404.
Tangney JP, Wagner P, Gramzow R. Proneness to shame, proneness to guilt, and psychopathology. Journal of Abnormal Psychology. 1992;101:469–478.
Tangney JP, Wagner PE, Hill-Barlow D, Marschall DE, Gramzow R. Relation of shame and guilt to constructive versus destructive responses to anger across the lifespan. Journal of Personality and Social Psychology. 1996;70:797–809.
Tangney JP, Dearing RL. Shame and guilt. New York: Guilford; 2002.
Young , C. M., Neighbors C., Dibello, A. M., Traylor, Z. K., & Tomkins, M. (2016). Shame and guilt-proneness as mediators of associations between general causality orientations and depressive symptons. Journal of Social and Clinical Psychology, 35(5), 357–370.

+

Tasapainoiseen elämään pyrkiminen tappaa

”Ole tasapainoisesti rakastava kumppani, hoivaava äiti, menestyvä yrittäjä, maaginen rakastaja, auttava ystävä, huippu-urheilija, tietoinen-joogi. Näin vähintään. Liiku enemmän, syö paremmin, tee isommin ja suhdeudu syvemmin.”

Pyrkimyksessä tasapainoon olemme aina vääjäämättä häviöllä. Vähintäänkin jäljessä. “Ahh nyt kun olen kirjoittanut kirjaa, en ole muistanut soittaa ystävälle hänen syntymäpäivänään. Enkä ole haravoinut pihaa ja ollaan syöty muroja päivälliseksi kolme päivää putkeen. Ja eivätkö nämä nyt ole niitä perusasioita, joista ei saisi luistaa? Hyvänen aika. Onko yhden kirjan kirjoittaminen ja syntymäpäivien muistaminen samaan aikaan liikaa vaadittu?”

Tasapainon jahtaaminen on yhtä käytännöllinen konsepti kuin perisynti.

Sitä nyt ei vaan hemmetti saa hanskattua, vaikka kuinka yrittäisi. Mitä huolellisemmin tavoittelet tasapainoa, sitä enemmän huomaat, missä olet vajavainen ja “epätasapainossa”. Soimaamme itseämme ja piiskaamme enemmän.

Tasapaino ei ole tie stressittömyyteen. Vanha kunnon armollisuus on paras rohto kohonneeseen verenpaineeseen.

On aikoja, jolloin luot jotain uutta maailmaan ja se vaatii suuren osan läsnäolostasi. Aika, jolloin “Aivan hyvin voin tehdä viittä asiaa täysillä” on pätevä lause. Luomisaika. Itse saatan linnoittautua parvekkeelle viikoksi, jotta saan kurssin valmiiksi ja kauniisiin kansiin. Tällöin sätimme itseämme siitä, ettemme kaikessa touhussa ole ehtineet ystävän rapujuhliin ja lettukesteille. Johtuu kai ajankäytön taitojen puutteesta. Pitäisi kai osallistua jollekin kurssille. Eikös kiire ole vain prioriteettien puutetta? Seuraavassa vaiheessa väsyttää ja luomisvoimat on käytetty. Mikään ei huvita. Tekemisen tahti on huomattavasti hidastunut. Olet kai siis laiska paska. ”Miten voi olla, etten saa mitään aikaan? Miten voi olla jaksamatta edes suunnitella mitään mahtavaa?” Tai sitten voit muistaa, että nyt ei ole aika tehdä tasapainoisesti kaikkea, vaan on aika levätä. Nukut enemmän päiväunia ja kutsut taas ystäviä ja sukulaisia teelle.

En usko, että kukaan, joka on antanut kaikkensa itsestään maailmalle – taiteilijat, tiedemiehet, aktivistit, yrittäjät – on tavoitellut kohtuullisuutta ja kristillistä tasajakoa elämän eri osa-alueiden välillä. Rakkaan ystäväni Karoliina Jarenkon sanoin, elämä on sotkuista puuhaa. Eteenpäin armollisuudella.

+

Optimismi ilman toimintaa on haihattelua

Aloitan sitten kun minulla on koulut käyty. Sitten kun lapset on koulussa, lähtenyt kotoa. Aloitan sen videoblogin kun olen laihtunut 5kg. Alan ottamaan kuvia, sitten kun minulla on oikeanlainen kamera. Sitten kun olen käynyt vielä nuo kaksi kurssia. Tiedätkö mitä. Maailmassa on loputtomasti opittavaa. Aina on vielä se yksi koulutus tai vielä se yksi artikkelikokoelma mihin pitäisi ehdottomasti vielä tutustua. Et tule koskaan olemaan valmis. Tai edes valmiimpi, koska vaatimustasosi nousee samassa suhteessa kompetenssiesi kanssa. Aloita sillä mitä sinulla on. Sinulla on niin paljon annettavaa. Taskussasi on parempaa teknologiaa kuin ammatti elokuvaohjaajilla oli käytössään 15v sitten.

Älä määrittele itseäsi sen perusteella missä olet nyt.

Puhu ihmisille siitä mitä kohti haluat olla menossa. Kerro siitä mistä olet kiinnostunut. Kun ihmiset tietävät mitä rakastat, muut osaavat tuupata sinua oikeaan suuntaan tai yhdistää sinut muiden kanssa, jotka ovat maailmassa samalla asialla. Kun sinulta kysytään mitä teet voit vastata näin: “Tällä hetkellä olen töissä rautakaupassa, mutta olen todella kiinnostunut virtuaalitodellisuuden mahdollisuuksista. Etenkin siitä kuinka tällaisia teknologioita voitaisiin käyttää rauhanneuvotteluissa empatian ja perspektiivin ottamisen välineenä.” Sinut muistetaan siitä mistä olet innostunut. Älä itse ahtaa itseäsi laatikkoon, niin ei ahtaa kukaan muukaan.

Laajenna ensin itse sitä miten näet itsesi, mahdollisuudet seuraavat perässä.

Viimeisenä vielä. Ala puuhastella. Puuhastelussa on leikillisyyttä. Kokeile juttuja. Elämää ei tarvitse ottaa liian tosissaan. Sinun ei todellakaan tarvitse tietää mitä teet seuraavat 20 vuotta. Puoliakaan niitä töitä joita tehdään kymmenen vuoden päästä ei ole vielä olemassa.

Inspiraatio kumartaa uteliaisuudelle.

+

Hyväosaisen syyllisyys

Koin pitkään syyllisyyttä siitä, että minulla on asiat niin hyvin. Miksi minä sain syntyä turvalliseen perheeseen, kun naapurissani joku kokee päivittäin väkivaltaa? Miksi minä synnyin maahan, jossa minun ei tarvitse pelätä henkeni puolesta, kun joku toinen herää maailmaan, jossa rauhan käsite on suhteellinen? Huomaamattani pienensin itseäni, jotta pelikenttä olisi tasaisempi. Tiedättehän, jos hapankorppua ei ole kaikille, ollaan sitten kaikki ilman. Yllättäen oma pienentymiseni ei tehnytkään maailmasta reilumpaa, ainoastaan vei minulta voiman vaikuttaa siihen minkä koin tärkeimmäksi.

Hiljalleen olen alkanut ymmärtää, että minun on turha kantaa syyllisyyttä jostain mihin en ole kyennyt itse vaikuttamaan. Ainoa mitä voin tehdä, on ottaa kaikki se rakkaus, joka minulle on annettu ja käyttää koko kapasiteettini sen jakamiseen. Huomasin että pienentämällä itseäni, en myöskään kunnioita niitä jotka ovat olleet minua ennen.

Olen tässä missä olen, isoäitieni unelmien takia, isoisieni rukousten takia.

Kuinka monet miljoonat ihmiset ovat työskennelleet kädet ruvella ja sydän verellä, jotta voin seistä tässä tänään? Ihmettelen aina kun tuttava sanoo minulle että saatpa sinä paljon aikaan. Minäkö saan jotain aikaan? En ole koskaan saanut mitään aikaan yksin. Olemme koko ajan osa laajempaa systeemiä. Jokaiseen tekoosi vaikuttaa uskomaton epälineaaristen vaikuttimien verkosto, jota emme mitenkään kykene hahmottamaan.

Edes se, että olen kyennyt keskittymään koulussa ja jaksanut lukea suuren määrän kirjoja ei ole yksin omaa aikaansaamistani. Olen voinut keskittyä mm. koska olen elänyt kodissa jossa minun ei ole tarvinnut pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mieleni on ollut vapaa oppimaan. Tämä on sellainen lahja, jonka suuruutta ei voi koskaan ymmärtää.  

Lapsella joka elää kodissa, jossa emotionaalinen ilmapiiri ei ole turvallinen, ei ole samanlaiset lähtökohdat. Jokainen joka on kokenut surua tietää mitä trauma tekee mielen kyvylle vastaanottaa uutta.

Isoisämme kylvivät vapauden siemeniä, joista on maksettu kova hinta. Minulle vapaus on sitä, että voin herätä joka päivä ja valita miten palvelen. Valita miten käytän taitojani ja lahjojani kirkastamaan, avartamaan ja kohottamaan toisten elämää. Totuus on, että maailmassa on miljardeja ihmisiä joilla ei koskaan tule olemaan tätä mahdollisuutta. Koen että meillä joilla on, on vastuu olla soihdunkantajia. Niille joille paljon annetaan, paljon myös vaaditaan. Seisomme esivanhempiemme olkapäillä. Tänään ymmärrän kantaa vapauteni ilman syyllisyyttä; nöyrästi, kunnioittaen ja rakkaudella.

Upeaa itsenäisyyspäivää.

+

Intohimon etsiminen on yksi aikamme ahdistavimpia elämänohjeita

”Sen kun vaan seuraat intohimoasi!” Upea neuvo, jos olet palavan innostunut yhdestä asiasta ja tiedät tasan tarkkaan, mikä on sydämesi kutsumus. Tai kuulut niihin pariin prosenttiin ihmisistä, jotka ilmoittavat jo tarhassa rupeavansa palomiehiksi tai kirjakaupan myyjiksi. Kulttuurimme ihannoi ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet valtavan määrän asioita nuorella iällä, antaneet koko elämänsä yhdelle asialle ja tehneet jotain suureellista (ajattele Steve Jobs, Elon Musk, Arianna Huffington ja kumppanit). Tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä ihmisiä, jotka tekevät rakastamaansa asiaa täydellä höyryllä. He inspiroivat jokaista ympärillään olevaa ihmistä ja antavat muille luvan toteuttaa omia unelmiaan. Nämä ihmiset ovat huikeita. Heissä on taikapölyä, ja tarvitsemme heitä kaikessa loistossaan.

Tämä on kuitenkin vain yksi tapa olla.

Jatka lukemista

+

Täydellisyyden kahdet kasvot

Tänä keväänä ystäväni palautti gradunsa, jonka työstämiseen oli kulunut viisi vuotta. Viisi vuotta? Saatat kysyä, oliko hän tehnyt samaan aikaan töitä tai muita opintoja. Kenties hän ei ole kovinkaan aikaansaava? Jyväskylän yliopiston teettämän tutkimuksen mukaan “gradua vaille valmiita” oli Suomessa vuonna 2010 noin 15 000. Jos mukaan lasketaan ne, jotka eivät enää ole kirjoilla yliopistoissa, luku on huomattavasti suurempi. Suuri osa opiskelijoista, joilla gradu viivästyy, ovat kuuden laudaturin ylioppilaita. Opiskelijoita, jotka ovat kertoneet potevansa kirjoittamisen kammoa ja arvioiduksi tulemisen pelkoa. Taustalla on usein täydellisyyden tavoittelu ja kohtuuton itsekritiikki. Gradun teon pitkittyessä paine tuottaa jotain häikäisevää kasvaa vuosi vuodelta, kun aikaa graduun on kerran käytetty niin paljon. Tukahduttava kierre on valmis.

Jatka lukemista

+

Mitä jokaisen tulisi tietää epäonnistumisesta

Vaatii uskomatonta rohkeutta haudata asia, joka on edustanut kaikkea sitä, mitä haluaa saada aikaan maailmassa. Jolle on antanut sielunsa, voimansa ja aikansa, ja sitten vielä vähän lisää. Pettymys itseen. Häpeä. Sekaannus, hämmennys, kiukku, joka kenties pohjimmiltaan on surua menetetystä todellisuudesta. Valtava huoli kaikista niistä, joiden toiveet on ensin nostattanut taivaisiin ja joille nyt tuottaa pettymyksen.

Häpeä lamaannuttaa. Kokemus täydellisestä kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Häpeä syntyy ihmisten välillä ja myös hälvenee ihmisten välillä. Häpeä ei kestä päivänvaloa. Kun sen sanoo ääneen, kuristusote hellittää.

Jatka lukemista

+

Voimmeko enää puhua työstä?

Havahduin siihen, että suunnittelin illalla innoissani uutta valmennuskokonaisuutta ja ystäväni tuli kysymään minulta huolestuneena, ”Vieläkö teet töitä näin myöhään?” ”Töitä?” – niin, kaipa minä tein töitä. Kysymys kuulosti korvaani oudolta. Ikään kuin indikoi, että minun kuuluisi haluta tehdä jotain muuta sillä ajan hetkellä. Olin niin uppoutunut touhuihini, etten ollut huomannut ajankulkua. En olisi siinä tehdessäni ollut mieluummin missään muualla. En useinkaan osaa erottaa, mikä on työtä ja mikä vapaa aikaa, koska tekisin sitä, mitä teen, joka tapauksessa. Koska rakastan sitä. Kun luen minua kiinnostavia artikkeleja tai kirjoja, joiden oivalluksia käytän seuraavassa valmennuksessani, olenko töissä vai vapaalla?

Jatka lukemista