Kuva: Instagram @just_shot_of_jameson Taide: Alexander Milanov, Burning Man 2015

Läheisesi sanoo ohimennen jotain ja yhtäkkiä huomaat että rintaasi puristaa ja sulkeudut. Et vaikuta kimpaantuneelta, mutta olet välinpitämätön ja kylmä. Tämä on yksi reagointitapa tilanteeseen, jolloin johonkin sinun kipukohtaasi on osuttu. Häpeään ja nöyryytykseen erikoistunut tutkijatohtori Linda Hartling kuvaa sulkeutumisen ja etääntymisen reagointitapaa termillä liikkuminen “toisesta poispäin”.*

Näin prosessi etenee:

1.Läheinen A sanoo jonkun asian joka osuu kipualueelle.

Kipualueelle on osuttu silloin, kun reaktio kommenttiin/tilanteeseen on ylimitoitettu tilanteen tapahtumiin nähden.
Esim:
Iida: ”Ei nyt tee mieli leipää, mutta voisin ehkä ottaa kaakaota.”
Läheinen A: “Saat kyllä itse tehdä kaakaon.”  –> Iida sulkeutuu (ei perustu tositapahtumiin 😀 eipä vissiin.)

2. Sulkeutuminen

Iida on vaitonainen ja surumielinen.

Läheinen kysyy: ”Mikä sinun on? Onko jokin hullusti?”

Iida on kykenemätön vastaamaan koska hänen mielessään: “Tämä on niin tyhmä ja pieni juttu! Ihan mitätön homma! Mitä muka oikein sanoisin? Että tuli paha mieli kun ite pitää tehä kaakao?! Tämähän nyt on ihan naurettava asia.” Joten hän ei sano mitään. Hetken päästä hän saa hyvällä tuurilla sanottua että “joo, tuli paha mieli.”

Muita vaihtoehtoisia huonommaksi koettuja vaihtoehtoja tähän pisteeseen olisi “Ei mikään.” tai “Nokun sinä aina..”

Tässä vaiheessa läheinen A on ns. kuistilla. Mysteerinen asia X on saanut naisen poissaolevaksi. Mikä nyt neuvoksi? Tässä kohtaa on useita vaihtoehtoja, joista jotkut ovat merkittävän paljon tehokkaampia kuin toiset.

Houkuttelevin vaihtoehto olisi alkaa kaivamaan ongelma esiin ja generoimaan mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja, jotta saadaan nainen taas leppoisaksi nauravaksi itsekseen PIAN!! (Tai: “No ei sitten!! Ei puhuta!!” —> iso soppa.)

Läheinen A on kuitenkin oppinut jotain. Kun Iida on vaiheessa 2 (sulkeutuminen), ratkaisujen generoiminen on täysin turhaa, vaikka ongelman saisi kuin saisikin nyhdettyä ulos. Ratkaisut väärässä vaiheessa lähinnä lisäävät turhautumista ja synnyttävät toisessa kokemuksen siitä, että ei ole tullut todella ymmärretyksi ja kuulluksi. (“Ei hätää. Tehdään vain x, y ja z niin kyllä tämä tästä.” “Ymmärtääkö tuo tyyppi ollenkaan miltä minusta tuntuu? Ei tässä oo nyt kyse siitä mitä seuraavaksi tehdään!?)

Ratkaisujen generoimisen sijaan Iida kaipaa vaiheessa 2 läsnäoloa. Sitä, että hän tuntee ja aistii toisesta että tämä todella ymmärtää että nyt häneen sattuu. Näyttäytyy käyttäytymisenä siis: halina ja paijjauksena, jonka kesto tilanteesta riippuen n. 25 min2vrk + katse josta näkee että toinen tuntee samaa tunnekokemusta.

Disclaimer 1: Toisille ihmisille fyysinen kontakti on vihoviimeinen asia, jonka he tarvitsevat tunnekokemuksen keskellä. Heille usein tärkeintä on tila. Trial and error ja sitä rataa.

Disclaimer 2: Jos elät ruuhkavuosia niin kahden vuorokauden kevyt läsnäolosessio on olosuhteiden vuoksi täysin mahdoton ; 3 lasta odottaa ruokaa, toisen pitää lähteä toimistolle päivystämään ja isäsi soittaa että voi huonosti. Siinä ei pahemmin viipyillä vaiheessa 2. Mielen päälle jääneiden asioiden läpikäymiseen kannattaa varata oma aikansa. Vaikkapa kerran viikossa saunan jälkeen viinilasin kanssa. Ja tilanteessa soveltaa nk. kevytversiota.

3. Tunnekokemus liikkuu.

Halin sisällä Iida on ensin kiinni eikä “antaudu” toiselle, mutta useimmiten noin 10-20 minuutin kuluttua hän alkaa itkeä. Tämä tarkoittaa että on siirrytty vaiheeseen 3.

Nyt Iida tuntee täysin surun/kivun/pettymyksen tms. ja itkee tunnetta ulos (meanwhile, hali jatkuu. Itkua ei yritetä laannuttaa vaan läheinen on läsnäoleva kivussa). Jossain kohtaa Iida uskaltaa nostaa katseen ja olla uudestaan kontaktissa läheiseen A. Ollaan siirtymässä vaiheeseen 4.

4. Tunnekokemus alkaa laantua ja kääntyä kiitollisuudeksi toisen läsnäolosta.

Iidan keho on rauhoittunut ja siirrymme hiljalleen aivojen limbisen järjestelmän (tunnekeskus) ohjauksesta etu-otsalohkojen ihmeelliseen maailman. Ts. vaihe 4 = Iida pystyy jälleen ajattelemaan kirkkaammin ja reflektoimaan tapahtumaa.

Nyt Iida tarvitsee tilaa. Hän esimerkiksi irrottautuu halista, hakee lasin vettä ja istuutuu kauemmaksi. Iida käy läpi mihin tunteeseen ja ajatusluuppiin hän sujahti läheisen A kommentin perusteella.

Mikä tuo tunne pohjimmiltaan oli? Mitä ajatusta oikein kelailin päässäni uudelleen ja uudelleen?

Hän saa selville että jaahas, kun läheinen A sanoi ”Saat kyllä itse tehdä kaakaon.” hänelle tulin paha mieli, koska hänellä ei ylipäätään ollut nälkä, mutta halusi juoda kaakaon toisen seurana eikä todellakaan tarkoittanut että toisen se pitäisi tehdä.

Iida jatkaa pohdintaa ja saa kiinni että “tee itse kaakao” kuulostaa siltä, että tämä Iidahan on aika vaativa tyyppi. Hän tarvitsee kaikenlaista, sietäisi itse pitää huolta itsestään. Se että on toiselle vaativa, tarvitseva tai taakka tuntuu pahalta.

Miksi tämä taakka ajatus tuntuu niin pahalta? Hän huomaa että itseasiassa on ollut samassa kuopassa monta kertaa aiemminkin. Hän helposti ajattelee että on muille vaivaksi.

Nyt hän muistelee omaa henkilöhistoriaansa ja samaisen tunteen aiheuttaneita tapahtumia ja saa kiinni, että hänellähän on tässä selkeä kipupiste. Hän huomaa myös että yksi hänen tärkeimmistä arvoistaan on kontribuutio; muiden auttaminen, joten on aika todennäköistä että sen vastakohta ”taakkana oleminen” tuntuu vaikealta.

5. Yhteistä ymmärrystä luova dialogi

Iida kerää rohkeutensa ja sanoo (vihdoin! Läheinen A on tässä pisteessä hiljalleen menettämässä toivoaan):
“Nyt sain ehkä vähän kiinni siitä, mihin kuoppaan oikein heitin itseni. Kun sanoit “tee itse kaakaosi” niin se tarina minkä mää päässäni kehitin oli, että sun mielestä mää oon tällanen vaativa tyyppi ja mun sietäs opetella tekemään asioita itse.

Läheinen A: “mmmmmm” (huom: viestii että “kerro toki lisää”)

Iida: ”Luulen et mulle on hankala jotenki toi et saa olla tarvitseva. Ni siks pienikin tollane joka jollai tapaa viittaa siihen et mää oon jotenki taakka ni sattuu.”

Läheinen A: “Niin että sulla tulee helposti toi tunne että oot vaiva muille.” (Toistaa omin sanoin mitä Iida juuri sanoi, varmistaakseen ymmärsikö oikein.)

Iida: ”Joo ja siis ihan kunnolla ryvin äsken siinä et oon vaan muiden riesa ja tässä se taas nähdään. Tiiän että sää et tarkottanu sitä noin, toihan on ihan mun omaa hommaa. Tai siis munhan tässä pitää oppia tää että eihän tarvitsevuus oo huono asia. Ollaan kaikki osa yhtä ja samaa syteemiä, eikä kukaan oo koskaan ikinä tehnyt mitään yksin. Joskus toiset lepää ja toiset tekee ja sit taas toisinpäi. Mää ilmeisesti aattelen et mun pitäs kokoajan olla se joka vaan antaa.”

Läheinen A: ”Toi on niin totta! Ja tunnistan ton, itseasiassa mullahan on osittain tota samaa. Ja siis olihan toi myös nihkeetä mitä mää sanoin. Olin vaa niin väsyny. Mun mielestä saisit pyytää multa enemmänki asioita.”

to be continued…

……………

Välitön ratkaisujen hakeminen on kenties vaikeiten havaittava empatian kokemisen esteeksi tuleva toimintatapa. Se kuulostaa niin mielettömän houkuttelevalta ja järkevältä. ”Mitä sitä nyt murehtimaan, ratkotaan asiat rauhassa niin kaikki on taas hyvin. ”Ratkaisukeskeistä lähestymistapaa ehdottomasti tarvitaan. Tähän on tultava kuitenkin vasta sen jälkeen, kun toisen tunteet ja ajatukset on täysin kuultu ja nähty. Selkeästi keskustelun loppupuolella, vahvempien kokemusten kanssa useimmiten vasta tilanteen laannuttua seuraavana päivänä. Tällöin voit kysyä “Haluaisitko että mietitään yhdessä eri vaihtoehtoja?”

Ihminen joka on kosketuksissa kipuunsa tarvitsee ensisijaisesti tilaa ja tukea kokea.

Ratkaisujen hakeminen vie meidät pois nykyhetkestä. Se on myös helpompi vaihtoehto, koska toisen kanssa tunteessa oleminen on vaikeaa ja haavoittuvaa. Empatia vaatii rohkeutta. Kokeaksesi empatiaa sinun on tunnettava itsessäsi osan siitä mitä toinen käy läpi.

Ratkaisut usein löytyvät melkein itsestään, sitten kun ihminen kokee tulleensa ymmärretyksi ja pääsemme käsiksi siihen, mitä toinen todella kaipaa.

Monet meistä ovat mahtavia ongelmanratkaisijoita ja koemme epäonnistuneemme jos meillä ei ole oikeita neuvoja tai emme osaa auttaa. Tämä johtaa usein myös siihen, että tilanteissa joissa ratkaisuja ei ole, emme toimi. Sinun ei tarvitse osata neuvoa mitään. Se että ilmaiset toiselle että hän ei ole yksin kokemuksensa kanssa, on enemmän kuin tarpeeksi. Riittää kun olet paikalla, läsnä. Kuljet mukana. Kaikkein vaikeimmissa tilanteissa ratkaisuja ei ole lainkaan ja tällöin tärkeintä on että olet paikalla.

Ensin läsnäolo, ratkaisut seuraavat.

Isolla rakkaudella,

Iida

——

*Tämä on vain yksi kolmesta reagointitavasta satuttavaan tekijään. Toinen reagointitapa on “toista vastaan”. Tällä kuvataan reagointitapaa jolloin satuttavan kommentin jälkeen samantien sivallat takaisin ja olet hyökkäävä. Tunne purkautuu ulospäin ja kokiessasi häpeää käytät häpeää häpeää vastaan. Kolmas tapa on liikkua “toista kohti”. Piilotat tunteesi täysin ja alat mielistellä toista ihan kuin mitään ei olisi sattunut. Oletkin korostuneen miellyttävä saadaksesi hyväksyntää ja kehuja.

Usein meillä on eri reagointitapa riippuen suhteen laadusta ja tilanteesta. Esimerkiksi henkilön kanssa jonka yli meillä on valtaa, esimerkiksi lapsemme, saatamme liikkua herkemmin “toista vastaan” jolloin olemme komentava ja dominoiva. Toisaalta taas suhteessa pomoon töissä, voimmekin liikkua useimmiten “toisesta pois”, menemme lukkoon ja poistumme tilanteesta.

Shame and Humiliation: From Isolation to Relational Transformation. Linda M. Hartling, Ph.D., Wendy Rosen, Ph.D., Maureen Walker, Ph.D., & Judith V. Jordan, Ph.D. (2000)

 

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: